JO TOINEN KERTA kun olen saanut ajan lääkärille/sairaanhoitajalle tms, jolta olen mennyt hakemaan sairaslomatodistusta erilaisten syiden takia, mutta taas heti kun menen niin "ikävä kyllä minulle ei ole valtuuksia tähän syyhyn antaa sairaslomatodistusta, sinun täytyy soittaa/käydä siellä tai siellä tai..", NO JUMALAUTA MIKSI MULLE ANNETTIIN "VÄÄRÄLLE" HENKILÖLLE AIKA SITTEN !?!? eikö vois pistää aikaa semmoselle jolla ois niitä valtuuksia?!?! ihme toimintaa oikeesti. kiva juosta turhaan jossain ripulit suunnilleen housussa tai muuta vastaavaa ja sitten JOO OON MENNY TURHAAN KÄYMÄÄN KUN OIS VOINU VAAN LEVÄTÄ KOTONA. että mua niiiin raivostuttaa!

ps. jos jollain on tietoa jostai nettisivusta yms, mistä löytyis tietoa noista sairaslomatodistuksista ja että ketkä ammattilaiset voi antaa mihinkin sairauteen yms noita todistuksia, niin vois kertoa mulle. ei huoh oikeesti.

Tässähän sitten tietysti kävi jälleen kerran niin että minä jäin yksin.

Elämässä sattuu ja tapahtuu ihan kamalasti kaikkea. En voi ainakaan sanoa että olisi tylsää, en todellakaan.

Koitan tiivistää mun elämää tänä vuonna lyhykäisesti: jätkä joka unohti minutt toisen tytön takia, koulu kusi, masennuin, sain lääkkeitä, oli kesäloma ja ihastuin poikapuoliseen ystävääni -> seurustelimme muutaman kuukauden, ero, koulu kusee, alan käydä psykologilla, vaadin itseltäni liikoja ja lannistun, haluan olla yksin mutta vuoden kolmas poika tulee ja kertoo olevansa ihastunu minuun ja meillä on säpinää -> pian hän palaa extyttöystävänsä kanssa yhteen ja minä jään taas yksin, minä möksään, saan lopettaa verenohennuslääkkeet ja alan ryypätä joka viikonloppu onnessani, jälleen eräs poikapuolinen ystäväni eroaa ja meille tulee säpinää, mutta alku ei näytä lupaavalta monien ongelmien takia..

Tässä siis mennään nyt. Mulla on juttua ensimmäisen poikaystäväni bändikaverin kanssa, jonka extyttöystävän minä myös tunnen. He seurustelivat noin kolme vuotta eli siis HYVIN PITKÄÄN. Ahdistaa, koska en haluaisi loukata tätä eksää, koska hän on aivan mahtava tyttö ja niinkuin sanoin: olemme ystäviä. Ja eikös meillä tytöille oo vähän semmonen näkymän sääntö että "Kavereiden eksiin tai nykyisiin ei kosketa"? Olen kuitenki jo hyvin ihastunut tähän jätkään ja en voi salata tunteitani. Kai se on joskus loukattava ystäviäkin, löytääkseen oman onnensa.. Huoh.

Niin. Otsikko kertoo mun fiiliksistä enemmän kun tuhat sanaa. Oon niin kyllästyny mun elämään ja en jaksa enää draamaa ja pään sisäsii ongelmiani ja äärrr... Haluisin vaihteeks semmosta tasasta ja onnellista elämää, ei murheita ja ahdistavia ajatuksia, ei huolta huomisesta ja äää. Miehet on vaikeita, koulu vaikeita, perhe on vaikea (minä vaikein asia siinä) ja niin edelleen. En kestä. Joskus oon miettinyt jopa että olisi helpompaa oikeesti olla kuollut. Mua niin ahdistaa tää kaikki.

 Mua ahdistaa jälleen. Miks en vaan lopettanu lukioo jo ensimmäisellä luokalla? Halusin ja haluan kokoajan vain uskoa että "totun lukioon" tai "alan kohta tykätä tästä".. Eipä pidä paikkaansa. Niin ja muuten, en enää KOSKAAN kuuntele jos joku sanoo minulle "minä totuin, kyllä sinäkin siihen totut" tai muuta vastaavaa, oon niin monet kerrat todennu että itse tietää parhaiten tottuuko vai ei, ja alkaako tykätä vaiko ei. Huoh.

Inhoan elämääni tämän koulun ja opiskelun puolesta, oon ihan hukassa tän asian suhteen. Hyvä jos selviän kokeista juuri ja juuri läpi, kun en jaksa lukea paljoa kokeisiin ja sitten kun panikoin kokeissa niin menee sitäkin enemmän päin vittua. Mitenköhän aion selvitä ylioppilaskokeissa? Ei niin mitään hajua. Kai sitä pitää vain odotella jonkinäköistä ihmettä ja yllättävää motivaatiota kaikkeen. Täytyy kai käydä moikkaamassa opoa taas joku päivä ja keskustella tulevaisuudestani vittu moi kiitos hei.

Kesäloma oli ihan huikee. Löysin itselleni oman murun, tai hän löysi pikemminkin mut. Tai oikeastaan oltiin löydetty toisemme jo muutama vuosi sitten, mutta kaverimielessä. Ystävyytemme on siis jatkunut jo aika pitkään, mutta nyt se sitten syventyi vähän toisenlaiseksi :) Eikä kyllä haittaa yhtään! Toivon vain että jos joskus eroamme, niin olisi mukava pysyä ystävinä kuitenkin.. Hän on ihan korvaamaton. Olen pitkästä aikaa erittäin onnellinen.

Enpä oo aikoihin tänne kirjoitellu niin ajattelin tulla kertomaan vähän kuulumisia. No elikkäs, olen nyt ravannu lääkärillä ja terveydenhoitajalla suunnilleen 1-2 kk ajan juttelemassa henkisistä ongelmistani. Aloitin erään lääkityksen noin 3-4 vk sitten. Lääkitys on auttanut reippaasti masentuneeseen mielialaani, eikä enää  ahdista paljoa esim. julkisilla paikoilla, ihmispaljoudessa, melussa. Lääkitystä jatketaan vielä luultavasti aika pitkään, ja jatkan terveydenhoitaja/terapeutilla ravaamista. Täytyy käydä ajoittain kertomassa kuulumisia ja että kuinka hyvin on lääkkeet auttanut. Elämä siis hymyilee suurimmalta osin, hyvä että lähdin hakemaan apua.

Miesrintamalle ei kuulu mitään, koska tällä hetkellä mua ei juurikaan kiinnosta semmoiset. Yritän nyt vain keskittyä semmoisiin yksinkertaisiin perusmukaviin asioihin. Koitan parantua kokonaan masennuksesta ja ahdistuksesta ennen kuin haluan ajatellakaan seurustelevani. Tai no eihän sitä toisaalta tiedä mitä kesä tuo tullessaan..

Noh, siinä semmosia perusjuttuja joita ehkä on hyvä tässä kertoa. Nyt on kesä, jee jee. Suunnittelin käyväni uimassa monta kertaa, syödä paljon jätskiä, pelata sulkkista, nähdä kavereita, ruskettua, käydä mökillä, grillailla ja käydä festareilla.

Tämä kirjoitus oli taas ehkä hiukan sekava mutta joo, ei jaksa miettii tämmösii. Hyvää kesää kaikille!

Joka puolella vaatimuksia, uhkauksia ja varoituksia, tuntuu että pää räjähtää kohta. Kaikki käskevät ja hoputtavat minua tekemään kaikenlaista, puolistakaan näistä asioista en nauti. Jos pitäisin niistä tekemisistä, ei minulta tarvitsisi edes vaatia niitä, koska tekisin ne mielelläni, vai?

Ainut asia mitä haluaisin tehdä elämässäni: Olla onnellinen. Uskoisin että sitä suurinosa läheisistänikin toivovat minulle. Enemmän kuitenkin kaipaisin kannustusta ja tukea kaikessa mitä teen, kuin pelkkää huutamista, valittamista, käskemistä. Pitäiskö tuntua hyvältä kun on kokoajan pakko tehdä kaikenlaista, eikä mitään semmoista mistä itse pidän, semmoista mikä olisi vapaaehtoista? Nojoo, nyt mun ajatusmaailma on aika suppea ja yksinkertaistava, mutta nää nyt on vain mun ajatuksia tältä hetkeltä.

En usko että löydän onnea tekemällä asioista, etsimällä onnea. Mulla on paljon käsittelemättömiä pahoja muistoja menneisyydessä, joista haluaisin vain päästä eroon siirtämällä ne syrjään. Mutta niinkuin arvata saattaa: Ahdistavat ajatukset palaavat "syrjästä" kahta kauheampina.

Päätöksiä ja päätöksiä, aina pitäisi osata päättää jotakin, pelkään vain tekeväni huonoja valintoja enkä siksi uskalla päättää mitään. Aina joutuu katumaan - vihaan katumista. Katuminen on mielestäni maailman turhin asia, koska aina pitäisi jaksaa jatkaa eteenpäin, vaikka joutuisi kohtaamaan monenlaisia epäonnistumisia ja vääriä valintoja.

Pystyisinpä toimimaan samallalailla kuin ajattelen, se helpottaisi elämistäni kummasti. Jotenkin minulta vain puuttuu voimat elämiseen tällä hetkellä, mutta varmasti saan ne vielä takaisin, sen olen päättänyt.

Ps. Pahoittelen jälleen kirjoitukseni sekavuutta.

Onko liikaa vaadittu että saisin olla useammin iloinen kuin surullinen? Eikö sen kuuluis mennä niin? Miksi mun kohdalla ei mene? En oikeastaan edes muista koska viimeks näin olis ollut mun elämässä.

Haluaisin niin olla se sama iloinen, haasteita janoava, huumorintajuinen tyttö joka joskus olin.

Haluaisin herätä aamuisin pirteänä, hyvin levänneenä, valmiina iloiseen päivään ja ihanaan arkeen.